Tapahtukoon sinulle uskosi mukaan
Skjulte Skatter, julkaistu kesäkuu 1982
Click to listen to the speech.
«Jumala on tuomari: yhden hän alentaa, toisen ylentää.” Ps. 75:8. ”Kysymys ei siis ole siitä, mitä ihminen tahtoo tai mihin hän pyrkii, vaan Jumalasta, joka armahtaa. Hän siis armahtaa, kenet tahtoo, ja paaduttaa, kenet tahtoo.” Room. 9:16, 18. «Joka itsensä ylentää, se alennetaan, ja joka itsensä alentaa, se ylennetään.” Matt. 23:12. ”Samoin te, nuoremmat, olkaa kuuliaisia vanhemmille. Pukeutukaa kaikki keskinäiseen nöyryyteen, sillä Jumala on ylpeitä vastaan, mutta nöyrille hän antaa armon.” 1. Piet. 5:5. «Nöyrtykää Herran edessä, niin hän korottaa teidät.” Jaak. 4:10. ”Ennen kuin minut nöyryytettiin, minä eksyin, mutta nyt minä noudatan sinun sanaasi. Minulle oli hyväksi, että minut nöyryytettiin, näin opin sinun lakisi. Herra, minä tiedän, että sinun tuomiosi ovat vanhurskaat ja että uskollisuudessasi sinä olet minua nöyryyttänyt.” Ps. 119:67, 71, 75.
Jumala ei alenna tai ylennä, paaduta tai siunaa, anna epäonnistua tai onnistua – sattumanvaraisesti. Hän tekee niin aina, kaikissa tapauksissa ja kaikille ihmisille, tiettyjen lakien mukaan.
Päälaki on nöyryyden laki. Mitä nöyryys oikeastaan on? Se ei ole valittava äänensävy tai joitakin hyvältä kuulostavia fraaseja. Se on itsensä tunnustamista ja asianmukaisen paikan ottamista yhtäpitävästi sen mukaan. Esimerkiksi, kun nuori on alamainen vanhemmalle, silloin hän on nöyrä. Hän tunnustaa olevansa nuori ja asettuu vanhemman alapuolelle.
Edellä mainituissa raamatunkohdissa puhutaan nöyryyden kahdesta pääasteesta. 1. Nöyrtymisestä. 2. Siitä, että antaa nöyryyttää itseään. Nöyryys on yhtäpitävä totuuden rakastamisen kanssa. Totuus on se, että ollaan – kaikilla alueilla – liian korkealla. Totuuden rakastamisen myötä (2. Tess. 2:10) myönnetään tämä, nöyrrytään ja alennetaan itsensä yhtäpitävästi sen totuuden valon kanssa, joka loistaa Raamatusta, todistuksista tai jollain toisella tavalla.
Ensiluokkainen nöyryys on sitä, että vapaaehtoisesti tuomitsemme itsemme (1. Kor. 11:31-32) ja alennamme itsemme – omasta aloitteestamme. Toisen luokan nöyryys on sitä, että tunnustamme, kun Jumala nöyryyttää meidät, kun toiset tuomitsevat meitä tai kun tavalla tai toisella tulemme tuomituiksi. Tarvitsemme siis tässä tapauksessa erityistä apua voidaksemme olla nöyriä. Ilman sitä emme pystyisi tunnustamaan huonouttamme. Valon loistaessa seurakunnassa ilman, että sitä olisi suunnattu johonkin tiettyyn henkilöön, en huomaa, että se osuu johonkin minussa. Tarvitsen jonkinlaisen henkilökohtaisen osoituksen asiasta ennen kuin huomaan sen.
Parhaassa tapauksessa menen itse istumaan taaemmaksi, koska näen, että se on minulle kuuluva paikka. Toisessa tapauksessa istuudun lähemmäksi; mutta kun isäntä selvittää minulle, että paikkani on taaempana, häpeän ja siirryn heti taaemmaksi.
Jos viivyttelen tässä, voimme sanoa sen olevan kolmannen luokan nöyryyttä. Ja jollen tunnusta ja anna alentaa itseäni lainkaan, se on ylpeyttä ja pöyhkeyttä – enkä saa lainkaan armoa, apua enkä pelastusta. —
Tämä kaikki koskee todellisuutta, tosiasioita. Näiden lisäksi on vielä yhdenlaista nöyryyttä, nimittäin väärää nöyryyttä, teeskenneltyä nöyryyttä. Se koostuu sanoista, äänensävystä ja ilmeistä, joilla tosin on nöyryyden ulkokuori, mutta joka – mitä tulee voimaan, todellisuuteen – osoittautuu olevan pelkkää näyttelemistä.
Nöyrtyminen on sitä, että itse valitsen oikean paikan.
Nöyryytetyksi tuleminen on suostumista siihen, että toiset panevat minut oikealle paikalleni. Ylpeys on sitä, että puolustan oikeuttani istumiseen paikalla, joka ei oikeasti kuulu minulle. —-
